Sommartiden hej hej

Puolison koti-isäblogi hiljeni tänään tyylikkäästi. Taidanpa ottaa vaarin suoraselkäisestä toiminnasta ja sulkea tämänkin hiljenneen huoneen oven.

Keväällä on tapahtunut kaikenlaisia mullistuksia, joista suurin lienee edessä häämöttävä työpaikan vaihto. Ensi syksynä odotettavissa on melkoista vääntöä sekä päälle että työpaikan, päiväkodin ja kodin väliä ravaavalle ruumillekin. Onneksi sitä syksyä edeltää kesä!

Kesäfiiliksiin pääsimme jo kivasti sukulomalla Toscanassa. Aurinko, ruoka, viini, jäätelö, uinti, maisemat, pihalla kasvavat rosmariinipensaat, vipeltävät liskot, hyvä kirja (Hilary Mantel: Wolf Hall). Ja auttavat lastenhoito- ja kokkauskädet. Hyvä loma! Talon vuokraaminen on oiva tapa tutustua lääniin ja jos on isommalla porukalla liikkellä, voin ihan vilpittömästi suositella Villa Olivia.

Hilasimme kuukausittaiset hiilidioksidipäästömme vielä vähän korkeammalle tasolle lentämällä jo viikon kuluttua häihin Hollantiin. Ilman lapsia matkustaminen on taivaallista. Ja uskoisin, että lastenkin mielestä oli kivempaa olla mummulassa yökylässä kuin lentokentällä jonottamassa. Häät olivat mahtavat ja oli kivaa pitkästä aikaa tutustua uusiin ulkomaaneläviin - ihan kuin opiskeluaikoina, voi nostalgiaa!

Vielä on kesää jäljellä (jäihän soimaan päähän, tuo valloittavan mollivoittoinen melodia?), ja kesällä ryhdyn kaivautumaan sosiaaliseen mediaan määrätietoisin kourin. Tulevaisuus siis näyttäköön, missä tuutissa seuraavaksi kirjoittelen ja mitä!

Ilmainen vinkki: Jos kesällä on kurja sää, niin vetäydy telkun ääreen ja katso Solsidania. Kanon!

Anglosaksofonittomat viisut?

Seurasin tänä vuonna Euroviisuja ilman ääntä, sillä satuin olemaan baarissa. Alakerrassa olisi ollut töllö ihan äänen kanssa tarjolla, mutta tärkeämpää oli tutustua uusiin ihmisiin. Seurueessamme oli mm. tyttö, jonka vanhemmat olivat lähtöisin Skotlannista, muuttaneet sieltä Etelä-Afrikkaan ja viimein tytön ollessa teini-ikäinen, Uuteen-Seelantiin. Moinen Commonwealth-hyppely teki vaikutuksen. Tällä hetkellä tyttö asuu Lontoossa.

Vaikka viisuissa huomio kiinnittyi äänettömyyden takia lähinnä esiintyjien vaatteisiin, saattoi laulujen nimistä päätellä kielen. Englanniksi tunnuttiin vetävän, aina meidän paratiisi-oskaria myöten. Kyllä ennen vanhaan vaan laulettiin ihan omilla kielillä..Vanhat säännöt tukivat kyllä jotenkin paremmin kansainvälistä tunnelmaa.

Joku vuosihan voisi olla vaikka erityinen multikielivuosi, jolloin englanninkieliset maatkaan eivät saisi hoilata englanniksi. Briteistäkin löytyy esim. gaelin kieli ja Irlannista iiri, joilla vielä voisi ottaa osaa.

No joo, kyllä se vaan on kätevää, että pystyy haastelemaan yleisenglannilla. Viikonlopun aikanakin olisi jäänyt monta mielenkiintoista tuttua ja juttua vaille! Esimerkiksi venäjä ja espanja kun vielä uupuvat kielivarannoista.

Lihaa kurittamassa

Mikä seisahtunut blogi! No, ei vielä luovuteta. Viime kuukausina olen saanut työmatkapyöräilyn kivasti alkuun. Kannatti selvästi harjoittaa pään sisäistä tsemppausta heti vuoden alusta. Reittini varrelle sattuu metsää, merta ja cityä. Ja mikä tärkeintä, sopivasti nousuja ja laskuja. Hyvän reitin merkki on se, ettei vielä useammankaan kerran jälkeen osaa sanoa, kumpaan suuntaan reitti on rankempi.

12 kilometriä taittuu suunnilleen aikaan 40 minuuttia, eli aika tarkkaan samassa ajassa kuin bussilla. Ihan joka päivä en pyöräile, ettei homma ala maistua puulta (no okei, ja koska aina en vaan saa piestyä itseäni satulaan). Pyöräilystä voisi listata vaikka kuinka monta hyvää puolta. Huono puoli taas on se, että kirjojen lukemiseen ei tahdo löytyä aikaa. 40 minuutissa ehtii bussissa lukea monta sivua.

Vielä pitäisi hommata vähän virtaviivaisempia asusteita, jotka myös kuivahtaisivat työpäivän aikana eivätkä näyttäisi ihan kamalilta. Menopelini on trendikkään sporttinen ja valkoinen, siihen saumattomasti sopii myös uudenkarhea valkoinen kypäräni. Kaikki siinä välissä onkin sitten vähän sitä torimummo-osastoa. Ja näin ollen olikin pari viikkoa sitten aikamoinen järkytys, kun huomasin puhtaan työpaidan jääneen kotiin.. onneksi työkaverilla oli varapaita, enkä joutunut kärsimään koko päivää esim. pelkässä neuletakissa. Housujen jääminen olisi kyllä ollut ehkä vieläkin tuskaisempi tilanne!

Tuokkonen naiseen

Hyvä että ovat pajunkissat saaneet turkkinsa suittua kun allekirjoittanut on jo vetänyt mämmiöverit. Ja pääsiäiseen tuntuu aina vaan olevan viikkoja aikaa! Esikoinen vaati yhdessä rintamassa kanssani mämmilootan ostoa jo vähän etukäteen, mutta saatuaan nokareen eteensä tyytyi lähinnä kieputtamaan siitä lusikalla hauskoja kuvioita.

Kuopuskin tulkitsi tuotteen elintarvikkeeksi ja ruinasi sitä ihan tottumuksesta. Maistiainen sai kuitenkin pienen suun vääntymään ja etusormi tuli nopeasti apuun ronkkimaan mokoman kuonan kieleltä. Niinpä jäin yksin mämmini kanssa. Mies oli irtisanoutunut varaslähdöstä, yksi kupillinen pääsiäispäivänä kuulemma on sopiva vuosiannos.

Hetken leikittelin ajatuksella tehdä vähän mämmivertailua. Saarioinen vai kymppimämmi, ehkä sokeriton luomuversio? Mutta yhteen tuokkoseen on nyt tuhrattu viikko ja mämmin aromi alkaa jo lievästi sanottuna tympiä. Joten ehkäpä vertailua on tehtävä pidemmällä aikajänteellä: Muistelen, että viimevuotinen kymppimämmi oli ehkä parempaa kuin tämänvuotinen Saarioinen...No, tärkeintä on lorauttaa päälle vaniljakastiketta, nam.

Raiteilla, jalaksilla ja lihaksilla

Hyvästä palvelusta ei mielestäni voi koskaan kirjoittaa liikaa. Viimeisimmät iloiset ilmeet tarjosivat VR sekä Levi-tunturin asiakaspalvelijat.

Suuntasimme tuttujen mökille Leville koko nelihenkisen perheen voimin. Lähinnä ekologisista syistä liikennevälineeksi valikoitui yöjuna. Junaliput hoituivat käden käänteessä puhelimitse ja ne sai lunastaa lähimmältä R-kioskilta. Puskaradion kautta kuulimme vasta pari päivää ennen lähtöä, että makuuvaunun alasänkyyn on tilattavissa ns. lapsiverkko. Tietoa kyseisestä turvavälineestä en VR:n sivuilta onnistunut löytämään, mutta puhelimen kilaus riitti. Löysimme verkon paikoiltaan hytistämme ja lapset pysyivät sängyllä koko yön, vaikka pyörivätkin unissaan melkoisesti. Kätevä värkki ja ihan ilman mitään lisämaksuja.

Lasten kanssa junailu ei oikein kestä kauhean suurta tavaramäärää. Murtsikkasukset ja ison kassin monoja saimme kavereiden matkaan, jotka saapuivat paikalle autojunalla. Nuorimmaisen matkasängyn taas vuokrasimme Levin Lastenmaasta (35 e/viikko), josta saimme kaupan päälle myös petivaatteet, kun keksimme niitä kysyä. Lakanat ja pyyhkeet pakkasimme aluksi matkalaukkuun, mutta havaittuamme, ettei sinne sitten muuta enää mahtunutkaan, päätimme vuokrata nekin Leviltä. Hinta ei ollut kummoinen ja toimitus hoitui sutjakkaasti. Turisti lompakkoineen tuntui kyllä olevan Levillä ihan kunkku - näinköhän olisimme saaneet vaikka lapsetkin vuokrattua paikan päältä...!

Kavereiden autosta ja paikallisista taksiyrittäjistä sai kätevästi apua kauppareissuille ja muuhunkin suhailuun, mutta kulkuvälineistä osoittautui potkukelkka kyllä ihan ykköseksi. Puolitoistavuotiaan kuopuksenkin sai kätevästi pysymään kyydissä, kun otti avuksi kankaisen Känguru-matkasyöttötuolin.

Vaikka olenkin murtomaahiihdon suuri ystävä, päätin antaa laskettelulle mahdollisuuden. Kaksikymmentä vuotta olikin kivasti vierähtänyt edelliskerrasta. Kaksi kertaa kolme tuntia mäessä oli kuntotasolleni jo aikalailla täysi setti. Enkä kyllä vieläkään voi väittää aidosti nauttivani vauhdin hurmasta, vaikka paikka paikoin olikin ihan hyvä meno. Meistä kuulemma tulee sellainen alati ruskettunut lasketteleva perhe, nyt kun esikoinenkin on jo mäessä käytetty. Saapa nähdä!

Kupoliefekti

Tiina Lymi kirjoitti taannoin Hesarin "Minä rakastan" -palstalla rakastavansa "silmiä jotka osuvat omiin silmiini". Kolumnissa Lymi kuvaili sitä fiilistä, joka syntyy vaikka kun metro jää jumiin sen verran pitkäksi aikaa, että toisilleen vieraat ihmiset ryhtyvät juttelemaan toisilleen. Hetkeksi jokaisen henkilökohtainen kupla poksahtaa ja väki muodostaa pienen yhteisön.

Tunnistin itseni Lymin kirjoituksessa, minäkin pidän ihmisistä. Juttu tuli mieleen taas tänään Kampin metron portaissa. Portaat eivät jumiutuneet, mutta niissä esiintyy sama kupoliefekti kuin Kluuvin Fazerilla: kun nousee toista reunaa ylöspäin voi kuulla käytävän toista reunaa alas liukuvien keskustelut kristallinkirkkaasti. Kännykkäkommenteista tulee huvittavia, ihan kuin tuokin puhuisi minulle! Vinkki vaan, ei kannata kovin henkilökohtaisia kuiskia siellä.

Äitiyslomalta töihin palaamisen ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluu ihmismereen sukeltaminen. Kotiympäristössäkin tietysti näkee väkeä, mutta silloin katse on yleensa polven korkeudella, jossain lasten suunnalla. Työmatkalla katse taitaa olla enimmäkseen kirjassa, mutta kun sen nostaa, näkee kaikenlaisia mielenkiintoisia tyyppejä! Ja välillä myös kuulee kummia.

Farmarein uusi elämä

Ompelukone pääsi pitkästä aikaa pimeästä komerostaan päivänvaloon. Sen sijaan, että olisin lähtenyt kaupoille etsimään farkkuhametta (josta jo pitkään olen unelmoinut), väkersinkin sellaisen ihan ite.

Tummiin lempifarkkuihini oli kulunut sisäreiden puolelle pieni reikä. Tuntui kurjalta hylätä niitä kylmästi moisen kuluman takia, kun jäljellä oli kuitenkin vielä 99 prosenttisesti ehjät housut. Käytin suunnittelutyöhön parisen minuuttia (tai sekuntia), saksin fareista yläosan talteen ja pilkoin molemmat lahkeet kahteen osaan.

Sitten asettelin, harsin harsimasta päästyäni (äiti on varmaan ylpeä, yleensä kärsivällisyyteni riittää parin nuppineulan pistelyyn!), asettelin jälleen ja lopulta tuloksena oli tekele, jonka tikkasin kasaan ompelukoneella. Farkkuneula oli tässä hommassa ihan ehdoton. Muodin huipulle kun tietysti pyrin, oli suurena visionani yhtenäinen farkkujen vanhasta, tikatusta sisäsaumasta tehty etu- ja takasauma. Idea oli todellakin vähän turhan kunnianhimoinen.

Vähän ehkä vinksahtanut yksilö, mutta hameeksi tunnistaa. "Casual" voisi olla sopiva farkkugenre...Hukkapalojakin jäi vain kourallinen, eli tässä todella vanhasta tuli tehokkaasti uutta. Itse tehdystä tulee muutenkin hyvä fiilis, mutta tällaisesta kierrätyskivasta vielä parempi.

Päheet pleksit

Lähestyvä a)kevät b)lapinmatka c)uusi pyöräilevä elämäntapa ja d)kesä saivat aikaan sen, että parin tunnin luppoaika työn ja lekurin välissä tuli käytettyä aurinkolasien etsintään.

Laadukkaat aurinkolasit olivat ostoslistalla jo vuosi sitten, mutta helle vei halut hintojen ja ominaisuuksien vertailuun. Niinpä silmiä suojasi(?) kesän supermarketin parin kympin pokat. Tyylikkäät kyllä, mutta hajalla heti. Nyt olin liikkeellä tosimielellä ja valmis myös maksamaan laseista.

Stockan tarjonta ei ollut kovin innostavaa ja ajatus siitä, että ostaisin kalliit (yli 100 euroa maksavat)lasit, jotka myyjä vain sujauttaisi tahmaisina rekistä suoraan pussiin, tuntui aika tympeältä. Seuraavaksi suuntasin Nissenille. Siellä katsastin ensin avohyllyt, mutta koska tähtäimessä oli myös sporttailuun soveltuvat arskat, pyysin myyjää avaamaan lukitun Oakley-kaapin. Myyjä ei suinkaan kiirehtinyt avaustoimeen, vaan pyysi ottamaan vuoronumeron. Otin numerolapun ja seisoskelin hönttinä tovin katsellen, kuinka kaksi myyjää touhuili omiaan (muita asiakkaita ei heillä ainakaan ollut palveltavana). Lopulta totesin, että voin käyttää kalliin aikani muuhunkin kuin silmälasikaapin tuijotteluun.

Äänestin itseni jaloillani Optikko Arvolalle. Siellä minua palveltiin oitis asiantuntevasti ja ystävällisesti. Lasit kiillotettiin, hintaan sisältyi pramea kotelo ja asetuksiakin vähän säädettiin. Nyt omistan hirmukalliit aukkarit (työkaverin termi, käytössä todennäköisesti vain Lahdessa..), jotka kuitenkin toimivat sekä urheilussa että terassilla. Eli silkkaa säästöä! Lisäksi palvelu oli oikeasti niin hyvää, että suuntaan varmasti pian Arvolalle myös silmälasiostoksille.

Niin ja se lekuri passitti nilkan kanssa tähystykseen. Kräp.

Talviauto osa 2

Viime viikolla pakkanen putosi sinne 20 miinusasteen tienoille. Tämä sipeerinen lämpötila aiheutti sen, että bussilinjani autot hyytyivät mikä mihinkin ja minä jouduin tärisemään pysäkillä parhaimmillaan lähes 40 minuuttia aamuisin. Syväjäätymisen esti vain isoäidin jykevä kelsi, jonka perin ullakonraivausoperaatiossa vuosia sitten.

Onneksi viikon puolivälissä pelastava enkeli, naapurini parin korttelin päästä, tiedusteli ottaisinko pikku-micran lainaan hänen työmatkansa ajaksi. Vannoutuneinkin bussinrakastaja on heikoilla, kun varpaista on lähtenyt tunto. Ah, sitä yksityisautoilun hurmaa! Olin töissä niin aikaisin, että sain jopa lämpimän autopaikan päiväksi. Micra varmaan tuumisi, että win-win-tilanne!

Perjantaina, ennen palautusta, piti tietysti tankata punainen pelastajani. Koska reittini kulki Tullinpuomin läpi, päätin enemmät koukkaukset välttääkseni täyttää tankin Tullinpuomin Shellillä. Pääkaupunkiseudun huoltoasemaskene on minulle sen verran tuntematon, että yllätyin todella iloisesti, kun ystävällinen Erkki keltaisessa huomioliivissä saapui tankkaamaan auton. Siis ihan oikeaa palvelua, ystävällistä opastusta (vieras auto, vieraat nappulat..) ja pari sanaa säästäkin. Kerrassaan oivaa.

Maksoin todennäköisesti menovedestä vähän enemmän kuin jossain toisaalla, mutta harvoin kun tankkailee, maksaa palvelusta mielellään. Sitäpaitsi tuolla 45 eurolla sain höylättyä kellokortin ajallaan parina aamuna, en jäätynyt ja kaverin auto sai lämpöhoitoa. Okei, pari lisäeuroa tulee kyllä siitä, että en ehtinyt lukea kirjaston pikalainakirjaa, kun käytin lukuajan navigointiin.

Vanhene kanssani, pesukone!

Osallistuin tänään Uuden mustan järjestämään tilaisuuteen, jossa näytettiin ennakkona dokumentti ”Hehkulamppuhuijaus”. Dokumentti oli vaikuttava ja se onneksi näytetään maaliskuussa myös televisiossa. Dokkarissa tarkastellaan laitteiden kestoikää ja todetaan, että monet kulutustuotteet valmistetaan tahallisesti hajoamaan aikaisemmin, kuin mitä kuluttaja toivoisi ja olettaisi.


Logiikka on mielestäni ihan pätevä: miksi kukaan valmistaisi superkestävät sukkahousut, jotka kestävät äidiltä tyttärelle, kun voi valmistaa vähän heikompilaatuiset halvemmalla ja myydä niitä satoja pareja jo pelkästään äidille?

Toisaalta myös tinkiminen raaka-aineissa tai työläisen ammattitaidossa nopeuden ja edullisuuden nimissä lyhentää yleensä kestoikää, mutta takaa hyvän markkina-aseman. Näin markkinoilla on vähitellen jäljellä enää vain heikompilaatuisia tuotteita.

Ihan taatusti ihminen osaa suunnitella ja valmistaa kestäviäkin tuotteita, mutta nykyisessä kulutusjuhlassa on tullut suorastaan tavaksi ostaa halvinta ja vaihtaa se uuteen kun pärähtää. Edullisen hinnan taakse kätkeytyy kuitenkin niin paljon muitakin kompromisseja, että uskoisin laadun tekevän hiljalleen paluuta. Halpa ja kertakäyttöinen kulutustavara on usein valmistettu arveluttavissa työoloissa ja sen elinkaari todennäköisesti on haitallinen ympäristölle lähes joka kohdassa.

Vaan entä jos olisinkin valmis maksamaan varmasti yli 10 vuotta toimivasta pesukoneesta? Tai printteristä, johon saa kaikkia tarvittavia varaosia, joilla voisin printata hamassa tulevaisuudessakin vaikka esikoiseni lakkiaskutsuja? Isokaan raha ei ole tae pitkästä kestosta. Monen tuhannen euron taulutelevisionkaan ei nykyään oleteta kestävän juuri paria vuotta kauempaa.

Tuttava oli katkaissut hiustenkuivaajakierteen ostamalla kalliin ammattilaisföönin. Ei kuulemma enää tarvinnut ostaa vuosittain uutta. Mutta en sentään haluaisi kotiini mitään laitoskäyttöön suunnattua pesukonetta. Eikö kotikäyttöön voisi olla tarjolla pitkäikäisiä tuotteita vaikka tuplahinnalla? Kaupan päälle eettisesti kestävä tuotanto ja kierrätys?

Uuden mustan paneelissa kuullut Aalto yliopiston professorit vakuuttivat, että kyllä suomalaisessa konesuunnittelussa ja design-koulutuksessa osataan ja ehdottomasti halutaan tuottaa vain kestävää laatua. Tähän minun on helppo uskoa. Haaste onkin sillä kolmannella osapuolella: markkinointiväellä. Kuinka tehdä niin tehokasta markkinointia, että tiedostamattomampikin kuluttaja valitsee mielummin kalliimman kelpo tuotteen kuin halvan rimpulan? Kestoikä harvoin näkyy päälle, takuun markkinointi ontuu ja kuluttajan odotukset kestävyydestä on jo valmiiksi viritetty alas.

Ehkä kukaan ei oikeasti usko, että ainaisen talouskasvun vaatimaa kulutusta kannattaisi suitsia. Että todellinen lamaannus iskisi, jos kaikki haluaisivat elämänsä aikana ostaa vain yhden pesukoneen tai digikameran. Pitänee perehtyä lisää degrowth-kuvioihin...

Elektroniikkaromuläjät kehitysmaissa ovat mielestäni sellaista kuvamateriaalia, jolle kaikkien meidän kuluttajien verkkokalvojen tulisi altistua. Minun ei oikeastaan tee mieli ostaa nykyään mitään elektroniikkaa juuri sen kertakäyttöisyyden vuoksi. Kuinkahan monta suomalaista digiboksin kuorta ghanalaisen joen töyräällä jo viruukaan, nekin kun taitavat kuulua siihen samaan kategoriaan tuotteita, jotka on halvempi korvata uudella kuin korjauttaa.

Tulipa paljon ajateltavaa!

Voimia pannukakuista

Kuukauden päivät ovat vierähtäneet siitä kun jälleen leimasin kellokortin työpaikalla. Puolison jäätyä kotiin lasten kanssa ovat monet viime vuonna jokapäiväisiksi muuttuneet rutiinit vaihtaneet tekijäänsä. Se, että ruuanlaitto ja siivous ovat vaihtaneet asianomistajaa ei vielä ole kovin kummallista, mutta että blogirustailukin on nyt miehen hommia!

Töihin paluuni näyttäisi sujuneen muun perheen osalta köykäisesti, mutta oma pääni tuntuu käyvän kovasti ylikierroksilla joutuessaan pitkästä aikaa jälleen kunnon töihin. Kahdeksan tunnin yöunet eivät tunnu riittävän mihinkään ja tavallinen toimeliaisuuteni lähentelee nollaa.

Tänä aamuna kuitenkin sain jo vähän tsempattua ja loihdittua perheelle mustikkapannukakkuja aamiaiseksi. Perheessämme paistetaan näitä niin kutsuttuja "Amerikan lettuja" isoäidin reseptillä ja niitä suorastaan kuuluu paistaa pukeutuneena virttyneeseen Nanson yöpaitaan. Tänään lisäsin reseptiin mustikoita, jotta lättyjen terveysarvot edes näennäisesti kohoaisivat.

Iso-mummun Amerikan letut

2 kuppia jauhoja
2 kuppia piimää
2 munaa
2 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa

Kuppi kuvaa tässä pienehköä kahvikuppia, olennaista on, että saman kokoista kippoa käytetään kaikkien aineiden mittaamiseen. Piimän sijasta voi hätätilanteessa käyttää myös maitoa. Mustikat lisään ripottelemalla ne raa'an taikinan päälle suoraan pannulle. Paistetaan suhteellisen rauhallisella tulella paksuiksi pannukakuiksi ja syödään kuumana vaahterasiirapin kera.

Elefantti vintagekaupassa

Ostaisin kernaasti ison osan vaatteistani käytettynä. Kaksi asiaa kuitenkin estää minua tekemästä näin: vähäinen shoppailuun käytettävissä oleva aika ja vaatekokoni. Ensimmäiselle ei paljoakaan ole tehtävissä, mutta se ei myöskään ole ongelmista vakavampi. Jälkimmäisen ratkaiseminen taas olisi kerrassaan järkevää myös monesta muusta syystä.

Jos vaatekokoni olisi 38 tai edes 40, löytyisi kirppareilta ja käytettyjen kuteiden putiikeista tarjontaa jopa niin paljon, että todennäköisesti sopivan vetimen etsintäänkään ei kuluisi aikaa niin paljon. Kun kuitenkin edustan naisten vaatteiden kokoluokan yläpäätä, on tarjonta huomattavasti niukempaa.

Käväisin harvinaisena vapaailtanani männä viikolla Merikadun ykkösputiikissa Kaivarin Kanuunassa. Oli jo pitkään pitänyt pistäytyä kyseisellä itsepalvelukirpparilla ja nyt voi todeta, että taival todella kannatti taittaa. Myyntipöytien lisäksi sokkeloisesta vaatetaivaasta löytyi vintagemekkoja, -hattuja ja määrättömästi käsveskoja ja muita assessöörejä. Jos vielä joskus elämässäni kutsu iltapukujuhliin tipahtaa postiluukusta, saavat vanhat leninkini jäädä henkariinsa ja lähden raidaamaan rekkejä Kanuunaan ihan tosimielellä!

Tällä kertaa mukaani ei kuitenkaan tarttunut kuin yksi paita. Suurin syy niukkaan saaliiseen oli jälleen koko. Laihduttaminen, sen lisäksi että lisäisi omaa hyvinvointia, olisi kyllä ekoteko ainakin siinä mielessä, että vaatteita löytyisi enemmän kierrätettyinä. Toistaiseksi oma hyvinvointi ei ole toiminut kummoisenakaan painonpudotusmotivaattorina, mitenkähän toimisi maailmanparannus? Pohdittakoon asiaa joulun viimeisten suklaiden äärellä.

Nakertelu seis

Minulla on paha tapa hermostuksissani nakerrella kynsinauhojani ja näpertää iho huomaamattani rikki poloisista sormenpäistä. Leikittelin vuodenvaihteessa hetken ajatuksella tehdä kerrankin yksi pitävä uuden vuoden lupaus ja lopettaa moinen typeryys kerralla. Tarvittava päättäväisyys kuitenkin ajatuspolun laidalta puuttui, joten projekti ei koskaan edes alkanut. Aloitettuani mammalomailun jälkeen taas työnteon ovat stressilevelit huomaamatta nousseet ja kynsinauhat saaneet tuta alitajuntani hermoilun.

Sitten eräänä harvinaisena vapaailtana, kun muu perhe oli mummoloimassa, istuin iltaa sisareni luona. Hän ehdotti, että kokeilemme hänen joululahjaksi saamaansa rakennekynsien aloituspakettia. Tässä vaiheessa olisi tietysti kannattanut katsahtaa kelloa ja todeta, että oli jo aika myöhäinen ilta.. Aloitimme testailut toki oikean käden etusormesta (joka on se kaikkein huomaamattomin, eikö!) ohjeenamme niukka suomenkielinen ja astetta laajempi saksankielinen opaslehti. Kumpikaan meistä ei koskaan ole laitattanut itselleen rakennekynsiä saati katsonut vierestä kuinka niitä laitetaan. Mieleen ei myöskään tullut vilaista netistä lisäohjeita.

Kuitenkin kun käteni viimeisen kerran, puolen yön aikaan, pääsi uunista ulos, eli pois uv-valon alta, oli lopputulos kerrassaan onnistunut. Toki ei ole epäselvää, mikä se kohtalokas testisormi on, mutta hommassa selvästi kehityttiin kynsi kynneltä. Nyt ei kyllä tee mieli pureskella kynsiä, sen verran kovilta möykyiltä uudet kynnet ainakin vielä tuntuvat. Vaikka kynnet ovat maltillisen pituiset tuntuu näppäimistönkin naputtelu vähän kummalta.

Jos näillä trendikkäillä ranskalaisilla kynsilläni pääsen eroon ikävästä tavasta, niin hurraa! Kiitokset vaan kyökkimanikyyrilleni, joka jaksoi vauvan valvottamanakin viilata ja geelata – pienet hysteeriset kikatuskohtaukset varmaan ovat ihan arkipäivää alan ammattilaisillekin?