Tartuin jälleen pitkästä aikaa puikkoihin neuloakseni paperinarusta valoverhon tyyppisen viritelmän. Olen vannoutunut virkkaaja, joten jo etukäteen vähän ahdisti. Paperinaru uutena tuttavuutena kuitenkin innosti, ja päätin ryhtyä toimeen.
Ennen kuin voi paneutua minkäänlaiseen luovaan työhön, on lanka kuitenkin kerittävä vyyhdiltä. Tämä toimenpide tulee aina, korostan AINA, tehdä parin kanssa. Tai apuna esimerkiksi tuolia käyttäen. Tai jotenkin muuten kuin huitaisemalla vyyhti polven yli ja kerimällä löysin rantein. Tunnin ähellys päättyi useaan solmuun ja langan raivokkaaseen katkaisemiseen kahdesta kohtaa.
Vaikka aloin ensiraivon laannuttua koulimaan narua tarkoin valituilla jättipaksuilla bambupuikoilla, tiputin silti jo ensimetreillä noin tsiljoona silmukkaa. Ja silmukoiden määrä alunperinkin meni veikkailuksi.
Langan keriminen on edessä aikoi sitten neuloa tai virkata, mutta muuten suosikkinani jatkaa yksinäinen vänkyrä puikko eli virkkuukoukku. Virkatessa aloitusketjusta näkee heti, mikä on tulevan työn leveys. Virkatessa purkaminen onnistuu yhdellä nykäisyllä, neuloessa pitää vaivalloisesti poimia alvariinsa karkailevia silmukoita. Virkkaus etenee vauhdilla, neulonta on hidasta nykerrystä. Virkatessa voi sooloilla ja soveltaa. I love virkkaus, neulonta buu.
