Nyt on niska jumissa. Ja pää pipi. On mahtavaa päästä ihan tosielämässä todistamaan kuinka särky missä tahansa kohtaa ruumista lyhentää pinnaa ihan eksponentiaalisesti. Lapsiraukat, mamma on vähän kireällä. Onneksi lääkäri määräsi aimo tropit, katsotaan purevatko. Ainakin yöksi määrätty relaksantti aiheutti sen verran höpön olon, että varmaan voisi napit myydä hyvällä voitolla tuolla ostarin kulmalla.
On tavallaan kummallista, että selkä on jumissa, sillä olenhan aloittanut zumbaamisen. Eli maksanut liikuntaseuran jäsenmaksun. Ensimmäiset kaksi kertaa ihmezetan parissa ovat käytännössä jääneet toteutumatta kipakan lenssun ja kanssahuoltajan työmatkan takia. Mutta kun jomottaa, niin eipä huvita mikään. Ei varsinkaan hämähäkinseittien raapiminen kaksi kertaa ulkoilutettujen kävelysauvojen päältä. Olen siitä kehno espoolainen, että tappikävely ei tosissaan maistu, vaikka ihan varmasti hartiat hurraisivat. Ja voisin vielä kaupan päälle saada hyväksyviä katseita kanssatapittajilta. Ehkä sauvakävelijöillä on jokin salainen tervehdys, jonka tietää vain tosiharrastaja. Kulmakarvan kohotus? Sauvakävelyhansikkaalla verhottujen sormien vaivihkainen vinkautus? Mene ja tiedä.
Liikunnan sijaan olen seurannut sitä televisiosta. Dance-ohjelma oli ihan hyvää viihdettä. Se sai muistamaan, että olen aina halunnut osata seisoa käsilläni. Koska alkaa pahasti näyttää siltä, että tämä haave karkaa yhä kauemmas utopiaan, olen ryhtynyt harjoittamaan esikoista. Innostui kovasti ja luulenpa ettei tasapainoa välttämättä tarvitse kauaa hakea. Ongelmana ehkä hänen kohdallaan on tarvittava zeniläinen keskittyminen, ei niinkään lihasmassan akuutti puutostila ja hyllyvä massa, kuten valmentajallaan.
