Liikaa kaikkea

Kone auki, lasi viiniä viereen ja nautinnollinen ensisukellus tämän vuoden Espoo Cinén ohjelmistoon voi alkaa. Mitä pidemmälle tarjontaa selaan, sitä enemmän ahdistaa. Pystyn luultavasti näkemään yhdestä kolmeen elokuvaa festivaalien tarjonnasta, mutta valinnanvaraa on liikaa! Lopulta suljen koko selaimen ja siirrän valintaa tulevaisuuteen. Pahimmassa tapauksessa siirrän sitä yli festareiden tai ainakin niin viimetinkaan, että valinnanvara kaventuu ihan itsestään jäljelle jääneisiin hajalippuihin.

Edellinen vastaava koettelemus tuli vastaan, kun piti löytää kolttu ystävän häihin. Kun aikaa etsimiseen on vain rajallisesti ja etsimisessä apuna on yleensä vähintään yksi alaikäinen, ei laajasta valikoimasta saa kuin paniikkihäiriön. Tuolloin otin avuksi Stockmannin pukeutumisneuvojan, joka valikoi minulle kymmenisen asukokonaisuutta ja osoitti tilavan kopin, jossa sovitella. Vajaassa tunnissa kävelin kaupasta ulos (lastenvaunuineni, luonnollisestikin) kassissani mekko, hihake (!) ja huikea pääkoriste.

Evoluutio ei selvästikään ole ehtinyt kehittää minulle seulovia silmiä, joilla selvittäisin tieni tässä yltäkylläisessä tarjontaviidakossa. Harjoituksesta voisi eittämättä olla apua. Kaveripiiristä kyllä löytyy niitä, jotka seulovat tarjonnasta itselleen sopivat palat kuin konsanaan valaat planktoninsa. Yksi saalistaa tottuneesti Hulluilla päivillä apunaan esiympyröity tarjousvihko. Ja oletettavasti näkymättömät silmälaput, joiden avulla etukäteen valittu kohde pysyy tähtäimessä eikä katse harhaudu esimerkiksi sinne mustien nilkkasukkien suuntaan. Muutamat muut puolestaan ovat erikoistuneet kirpputoreihin, joilla he kylmän rauhallisesti skannaavat tarjontaa ja poimivat täydellisesti istuvan vaatekappaleen sieltä ja älyttömän halvan mutta harvinaisen antiikkikipon tuolta.

Lompakko kiittää aina kun saavun tyhjin käsin kaupoilta, kun en osannut valita niin monesta vaihtoehdosta. Mutta joskus niitä hankintoja pitäisi saada tehtyä. Kirjastossakin on helpompaa, kun aina voi mennä palautettujen kirjojen kärrylle ja valita niistä. Ja parasta tietysti on, jos joku suosittelee hyvää kirjaa.Voisikohan joku suositella joskus jotain vaatetta? Missä viipyvät meidän ekotiedostavien mutta kiireisten kirpparineuvojat, jotka kävisivät puolestamme noukkimassa meille valintavammaisille rajatun valikoiman soveltuvia asuja kokeiltavaksi? Tai voisikohan leffafestareillakin olla elokuvaneuvojia... Ehkä ratkaisu on shoppailunhimoinen Au pair.

Paris = Sirap

Jos Harry Salmenniemen ”Texas, Sakset” -runoteos (Otava) ei muuten liikauta, niin ainakin se saa kaipaamaan mökin kirjahyllyyn kunnon kartastoa. Sen avulla olisi voinut etsiä muitakin paikannimiä, jotka tarkoittavat jotain toisinpäin. Kuten kirjassa Texasin lisäksi esiintyvä Dallas = sallad.

Itselleni lukukokemus oli kyllä muutenkin ihan antoisa. Siksi harvinaista on meikäläisen runojenluku, että vähän ujostuttaa kyllä tarjoilla opuksesta näkemyksiään. Loppusointuja saati äidinkielentunnilta tuttuja poljentoja oli kyllä kertakaikkisen turha haeskella. Itseasiassa on myönnettävä, etten ole ihan varma oliko kyse ylipäätään runoudesta millään tuntemallani mittapuulla.

Kirja koostuu lehdistä poimituista virkkeistä ja oletettavasti tekijän omista tekstinpätkistä. Kollaasia oli omituisen nautinnollista lueskella. Tuli vähän sellainen olo kuin istuisi pimeässä huoneessa ja kuuntelisi seinän raosta pätkiä ohikulkevien ihmisten keskusteluista. Sattumanvaraisuus oli tosin näennäistä, sillä portsarina toimiva kirjailija on tietenkin päättänyt, missä järjestyksessä ajatukset minulle tarjoillaan.

Paria piirrosta ja kokoelmaa erilaisia fontteja apuna käyttäen kirja onnistui kattamaan melkoisen määrän erilaisia teemoja ja tunnelmia. Ja onhan hienoa lukea toisinaan teosta, jossa useammallakin sivulla on vain yksi sana – näinä tehokkuuden aikoina, mitä siunattua tuhlausta! Aika jännää, kaikenlaista sitä tuleekin luettua. Olin tietysti aivan myyty viimeistään siinä kohdassa, jossa sain lukijalahjaksi ponin. Kiitti!

Lähiruokaa likeltä ja matkan päästä

Oma likiruokatuotantomme, eli takapihan ryytimaa, on vielä toistaiseksi tuottanut melko kehnosti. Raparperit ovat luiruja ja kirsikkatomaatitkin vielä keväisen vihreitä. Mausteyrtit ja mansikka-amppeli ovat sentään tuoneet jotain itse kasvatettua lautasen reunalle.

Viime viikonloppuna palatessamme tuttujen mökiltä poikkesimme vakioreitiltä ja testasimme Koti ja keittiö -lehden innoittamana Heinolan lähiruokatori Heilan. Kannatti pidentää matkaa muutamalla minuutilla – marketti oli runsaine valikoimineen todellinen gurmandin keidas abc-erämaassa! Ostoskoriin päätyi mm. lihaa ja leipää sekä erikoisoluita ja sahtia. Kassalla toki eron lähikaupan ruokalaskuun huomasi, mutta ihan hyvä mieli tuli paikallisten yrittäjien tukemisesta. Ja laadusta maksan mieluusti.

Keväällä testasimme myös pienellä porukalla Svarfvarsin luomutilan vihanneksia. Vihreät maistuivat kerrassaan herkullisilta. Erittäin toimiva verkkokauppa ja täsmällinen kotiinkuljetus taannevat sen, että ainakin meidän perheemme ottaa vihannespalvelun tavaksi heti kun kauppa syksyllä jälleen aukeaa.

Pieni ruokakauppa Tapiolassa, Kanniston leipomon myymälä Lasipalatsilla ja Eat&Joy Maatilatori. Siinä meidän muut lähiruokapisteemme toistaiseksi. Toivottavasti Heila ei jää tämän kesän ainoaksi uudeksi tuttavuudeksi laadukkaan lähiruuan metsästyksessä.

Kino kaara

Muistan nuorena ja ennen kaikkea lapsettomana päivitelleeni vanhempia, jotka asentavat autoihinsa televisioita ja muita viihdevärkkejä lapsilleen. Muistan ilmiselvästi jopa ihan paheksuneeni sitä. Nyt en pysty millään keksimään, mikä asiassa oikein pisti hermoon.

Autoilemme perheen kanssa verrattain vähän, sillä emme omista autoa. Käytännössä liikumme julkisilla kun voimme ja yhteiskäytämme isäni autoa tarvittaessa. Samaa uskollista Fordia yhteiskäyttää myös sisareni, joten auto harvoin pääsee lepuuttamaan tienpieksämiä akseleitaan. Lisäksi lähes kaikista kuluista vastaava isäni on joutunut hankkimaan bussilipun. Joka tapauksessa aina silloin tällöin minäkin siis joudun survomaan kaksi tenavaa turvaistuimiinsa ja kaasuttamaan kohti moottoritietä, vaikkapa parin tunnin ajomatkan päähän mökille.

Pitkä ajomatka on tietysti järkevää ajoittaa esikoisen päiväuniaikaan, jolloin autossa saattaa vallita rauha peräti tunnin tai jopa vähän yli. Aina keskipäivällä ei kuitenkaan ole järkevää startata, joten väkisinkin lapsi joutuu joskus viihtymään tuoliin kahlittuna useamman tunnin. Vauva on toistaiseksi tyytynyt nurkumatta kohtaloonsa, mutta esikoinen on jo oppinut takapenkkivonkumisen jalon taidon. Repertuaariin kuuluu matkan pituudesta valittaminen, auton pahan hajun kommentointi, tekemisen puutteesta nurkuminen ja täydellinen ymmärtämättömyys siitä, ettei äiti voi lukea kirjaa ääneen samalla kun ajaa. Niinpä viimeksi matkaa tehdessämme lykkäsimme pellavapäälle luurit korville ja muumit kannettavan näyttöön pyörimään. Taivaallinen rauha!

Televisionkatselu on pienille mielestäni huono ajanviete. Television ääreen luontaisesti jatkuvassa liikkeessä oleva lapsi jähmettyy patsaaksi ja juurtuu nojatuoliin. Kuitenkin autossa lapsi joutuu pakostakin tuohon luonnottomaan tilaan, eli istumaan paikoillaan. Yleensä nappula ei myöskään saa valita kohtaloaan, vaan jotuu autoon, vaikka mielummin leikkisi tai tekisi oikeastaan ihan mitä tahansa muuta.

Kolmivuotias ei vielä osaa lukea, ei täyttää sanaristikoita eikä edes pelata laiva-on-lastattua millään aakkosella. Eläimillä onnistuu, mutta korkeintaan Keravalle saakka. Moottoritien kupeessa ei myöskään ole tarjolla kummoisia maisemia ja harvat lehmät ja hepatkin vilahtavat ohitse liian nopeasti. Siksipä videon katselu tässä tilanteessa on kerrassaan perusteltua ja hyvä veto kaikkien osapuolten näkökulmasta. Ja satukasetti tai -cd olisi myös hyvä vaihtoehto, jos omistaisimme soveltuvan kuuntelulaitteen.

Tähän lisättäköön, että IC-junan leikkivaunu pitää toki kirkkaasti ykköstilansa lapsiperheen pitkän matkan liikkumavälineenä.