Tiina Lymi kirjoitti taannoin Hesarin "Minä rakastan" -palstalla rakastavansa "silmiä jotka osuvat omiin silmiini". Kolumnissa Lymi kuvaili sitä fiilistä, joka syntyy vaikka kun metro jää jumiin sen verran pitkäksi aikaa, että toisilleen vieraat ihmiset ryhtyvät juttelemaan toisilleen. Hetkeksi jokaisen henkilökohtainen kupla poksahtaa ja väki muodostaa pienen yhteisön.
Tunnistin itseni Lymin kirjoituksessa, minäkin pidän ihmisistä. Juttu tuli mieleen taas tänään Kampin metron portaissa. Portaat eivät jumiutuneet, mutta niissä esiintyy sama kupoliefekti kuin Kluuvin Fazerilla: kun nousee toista reunaa ylöspäin voi kuulla käytävän toista reunaa alas liukuvien keskustelut kristallinkirkkaasti. Kännykkäkommenteista tulee huvittavia, ihan kuin tuokin puhuisi minulle! Vinkki vaan, ei kannata kovin henkilökohtaisia kuiskia siellä.
Äitiyslomalta töihin palaamisen ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluu ihmismereen sukeltaminen. Kotiympäristössäkin tietysti näkee väkeä, mutta silloin katse on yleensa polven korkeudella, jossain lasten suunnalla. Työmatkalla katse taitaa olla enimmäkseen kirjassa, mutta kun sen nostaa, näkee kaikenlaisia mielenkiintoisia tyyppejä! Ja välillä myös kuulee kummia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti