Hihattomuuksia ja lankapeukalon lämmittelyä

Ilmojen kylmentymisen huomaa meillä myös tursuilevan lankakorin ilmaantumisesta olohuoneeseen. Tämänsyksyinen virkkuusouvi on aloitettu kevyesti parilla myssyllä. Ensimmäisestä nallekorvaisesta vauvanmyssystä tuli vähän omituisen muotoinen, kun jälleen kerran niin virkkuukoukkuni kuin lankanikin olivat eri kokoluokkaa kuin ohjeessa. Toisen myssyn väkersin itselleni improvisoimalla, tavoitteenani 20-luvun henki. Korvalliselle taiteilin ruusun, jonka keskellä on isoäidiltä peritty turkoosi rintarossi. Minusta piposta ja siihen sopivasta kaulaliinasta tuli hienot, mutta sisareni arvioi päähineen potta-osastoon. Kiitti vaan, luovuuttani potkitaan!

Kesän ja syksyn aikana olen joutunut auttelemaan kahden kuolipesän tyhjennyksessä. Vaikka en olekaan ihan täysiverinen käsityöihminen, on silti ollut piinallista käydä kahden käsityöihmisen lankoja läpi. Tuntuu haaskuulta viedä kierrätykseen hyviä lankoja, mutta toisaalta omat nurkatkin jo pullistelevat lyhyemmistä ja pidemmistä pätkistä. Onneksi osa sävyistä edusti niin puhtaita 90-luvun pastelleja, että pystyin aika varmasi toteamaan, etten tule koskaan niistä mitään tekemään. Tai ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.

Sukulaisten jälkeenjääneistä tavaroista löytyi myös keskeneräisiä töitä. Niistä pelastin yhden kauniin sammalenvihreän miesten villatakin, joka taitaa olla muuten valmis, mutta palat pitäisi liittää toisiinsa ja lisätä napit. Hihoja vailla on myös tyylikäs 50-60 -luvun talvitakki, joten enää pitäisi löytää näppärä ompelija, joka kokoaisi manttelin. Pikkuriikkisellä virkkuukoukulla kalastajanlangasta virkatusta päiväpeitosta näyttäisi uupuvan pari palaa, mutta meikäläisen kärsivällisyydellä niitä tuskin saadaan koskaan siihen lisättyä. Voipi olla, että työstä voisi kuitenkin tehdä jotain muuta. Vaikkapa hameen tai tuolinpäälliset.

Raivokässää

Tartuin jälleen pitkästä aikaa puikkoihin neuloakseni paperinarusta valoverhon tyyppisen viritelmän. Olen vannoutunut virkkaaja, joten jo etukäteen vähän ahdisti. Paperinaru uutena tuttavuutena kuitenkin innosti, ja päätin ryhtyä toimeen.

Ennen kuin voi paneutua minkäänlaiseen luovaan työhön, on lanka kuitenkin kerittävä vyyhdiltä. Tämä toimenpide tulee aina, korostan AINA, tehdä parin kanssa. Tai apuna esimerkiksi tuolia käyttäen. Tai jotenkin muuten kuin huitaisemalla vyyhti polven yli ja kerimällä löysin rantein. Tunnin ähellys päättyi useaan solmuun ja langan raivokkaaseen katkaisemiseen kahdesta kohtaa.

Vaikka aloin ensiraivon laannuttua koulimaan narua tarkoin valituilla jättipaksuilla bambupuikoilla, tiputin silti jo ensimetreillä noin tsiljoona silmukkaa. Ja silmukoiden määrä alunperinkin meni veikkailuksi.

Langan keriminen on edessä aikoi sitten neuloa tai virkata, mutta muuten suosikkinani jatkaa yksinäinen vänkyrä puikko eli virkkuukoukku. Virkatessa aloitusketjusta näkee heti, mikä on tulevan työn leveys. Virkatessa purkaminen onnistuu yhdellä nykäisyllä, neuloessa pitää vaivalloisesti poimia alvariinsa karkailevia silmukoita. Virkkaus etenee vauhdilla, neulonta on hidasta nykerrystä. Virkatessa voi sooloilla ja soveltaa. I love virkkaus, neulonta buu.