Jumitus poikineen

Nyt on niska jumissa. Ja pää pipi. On mahtavaa päästä ihan tosielämässä todistamaan kuinka särky missä tahansa kohtaa ruumista lyhentää pinnaa ihan eksponentiaalisesti. Lapsiraukat, mamma on vähän kireällä. Onneksi lääkäri määräsi aimo tropit, katsotaan purevatko. Ainakin yöksi määrätty relaksantti aiheutti sen verran höpön olon, että varmaan voisi napit myydä hyvällä voitolla tuolla ostarin kulmalla.

On tavallaan kummallista, että selkä on jumissa, sillä olenhan aloittanut zumbaamisen. Eli maksanut liikuntaseuran jäsenmaksun. Ensimmäiset kaksi kertaa ihmezetan parissa ovat käytännössä jääneet toteutumatta kipakan lenssun ja kanssahuoltajan työmatkan takia. Mutta kun jomottaa, niin eipä huvita mikään. Ei varsinkaan hämähäkinseittien raapiminen kaksi kertaa ulkoilutettujen kävelysauvojen päältä. Olen siitä kehno espoolainen, että tappikävely ei tosissaan maistu, vaikka ihan varmasti hartiat hurraisivat. Ja voisin vielä kaupan päälle saada hyväksyviä katseita kanssatapittajilta. Ehkä sauvakävelijöillä on jokin salainen tervehdys, jonka tietää vain tosiharrastaja. Kulmakarvan kohotus? Sauvakävelyhansikkaalla verhottujen sormien vaivihkainen vinkautus? Mene ja tiedä.

Liikunnan sijaan olen seurannut sitä televisiosta. Dance-ohjelma oli ihan hyvää viihdettä. Se sai muistamaan, että olen aina halunnut osata seisoa käsilläni. Koska alkaa pahasti näyttää siltä, että tämä haave karkaa yhä kauemmas utopiaan, olen ryhtynyt harjoittamaan esikoista. Innostui kovasti ja luulenpa ettei tasapainoa välttämättä tarvitse kauaa hakea. Ongelmana ehkä hänen kohdallaan on tarvittava zeniläinen keskittyminen, ei niinkään lihasmassan akuutti puutostila ja hyllyvä massa, kuten valmentajallaan.

Siat ja possut lahdella

Tämän kesän kauan odotettu ulkomaanmatka on nyt takana ja olo on turpea mutta onnellinen. Reissu kesti ihan peräti kaksi yötä ja vei meidät eksoottiseen Tukholmaan, prinsessojen ja trendikkäiden koti-isien kaupunkiin. Tällä kertaa katsantokulma oli hieman erilainen kuin vaikkapa abiristeilyllä, sillä puolet matkaseurueesta oli alle nelivuotiaita.

Lapsille risteilyalus oli aika lähellä paratiisia pallomerineen ja ihanan halittavine muumihahmoineen. Olisi kieltämättä ollutkin varsin haastavaa viihdyttää pieniä, jos olisi pitänyt nyhjätä hytissä tai aikuisten ravintoloissa. Tukholmassa puolestaan aika riitti sopivasti vierailuun Pepin ja muiden satuhahmojen Junibackenissa. Lasten ehdoilla matkustus oli ihan mukavaa ja kun mukana oli toinen perhe, pääsivät aikuisetkin vähän vapaalle kun vuoroteltiin.

Ja kuten asiaan kuuluu, aterioitsimme seisovasta pöydästä aamuin illoin. Sitä yltäkylläisyyttä ja hotkimistunnelmaa oli vaikea olla päivittelemättä. Miten sitä ihminen muuttuukin yhdeksi isoksi suuksi, johon on tungettava kaikkea sikin sokin kunnes on paha olo? Jotenkin voisi ehkä todeta, että ruotsinlaivan buffet-saliin tiivistyy länsimaisen yhteiskunnan pahoinvoinnin alku ja juuri. Siellä syömisestä tulee ajanvietettä. Ruokalajeja on niin paljon, ettei niitä missään nimessä ole tarkoitettu syötäväksi kerralla, vaan valikoimaksi, josta jokainen löytää jotakin. Mutta yksi könttähinta tarkoittaa tietysti meille kultakaloille suorastaan velvollisuutta syödä kaikkea ja paljon. Olen ihmissika, röh.

Paluu arkeen lienee parasta aloittaa ottamalla kohtuuden käsite jälleen aktiivikäytöön. Ja uusia vaatteita ei saa ostaa ennen kuin vanhat taas tuntuvat sopivilta!

Kino kaara

Muistan nuorena ja ennen kaikkea lapsettomana päivitelleeni vanhempia, jotka asentavat autoihinsa televisioita ja muita viihdevärkkejä lapsilleen. Muistan ilmiselvästi jopa ihan paheksuneeni sitä. Nyt en pysty millään keksimään, mikä asiassa oikein pisti hermoon.

Autoilemme perheen kanssa verrattain vähän, sillä emme omista autoa. Käytännössä liikumme julkisilla kun voimme ja yhteiskäytämme isäni autoa tarvittaessa. Samaa uskollista Fordia yhteiskäyttää myös sisareni, joten auto harvoin pääsee lepuuttamaan tienpieksämiä akseleitaan. Lisäksi lähes kaikista kuluista vastaava isäni on joutunut hankkimaan bussilipun. Joka tapauksessa aina silloin tällöin minäkin siis joudun survomaan kaksi tenavaa turvaistuimiinsa ja kaasuttamaan kohti moottoritietä, vaikkapa parin tunnin ajomatkan päähän mökille.

Pitkä ajomatka on tietysti järkevää ajoittaa esikoisen päiväuniaikaan, jolloin autossa saattaa vallita rauha peräti tunnin tai jopa vähän yli. Aina keskipäivällä ei kuitenkaan ole järkevää startata, joten väkisinkin lapsi joutuu joskus viihtymään tuoliin kahlittuna useamman tunnin. Vauva on toistaiseksi tyytynyt nurkumatta kohtaloonsa, mutta esikoinen on jo oppinut takapenkkivonkumisen jalon taidon. Repertuaariin kuuluu matkan pituudesta valittaminen, auton pahan hajun kommentointi, tekemisen puutteesta nurkuminen ja täydellinen ymmärtämättömyys siitä, ettei äiti voi lukea kirjaa ääneen samalla kun ajaa. Niinpä viimeksi matkaa tehdessämme lykkäsimme pellavapäälle luurit korville ja muumit kannettavan näyttöön pyörimään. Taivaallinen rauha!

Televisionkatselu on pienille mielestäni huono ajanviete. Television ääreen luontaisesti jatkuvassa liikkeessä oleva lapsi jähmettyy patsaaksi ja juurtuu nojatuoliin. Kuitenkin autossa lapsi joutuu pakostakin tuohon luonnottomaan tilaan, eli istumaan paikoillaan. Yleensä nappula ei myöskään saa valita kohtaloaan, vaan jotuu autoon, vaikka mielummin leikkisi tai tekisi oikeastaan ihan mitä tahansa muuta.

Kolmivuotias ei vielä osaa lukea, ei täyttää sanaristikoita eikä edes pelata laiva-on-lastattua millään aakkosella. Eläimillä onnistuu, mutta korkeintaan Keravalle saakka. Moottoritien kupeessa ei myöskään ole tarjolla kummoisia maisemia ja harvat lehmät ja hepatkin vilahtavat ohitse liian nopeasti. Siksipä videon katselu tässä tilanteessa on kerrassaan perusteltua ja hyvä veto kaikkien osapuolten näkökulmasta. Ja satukasetti tai -cd olisi myös hyvä vaihtoehto, jos omistaisimme soveltuvan kuuntelulaitteen.

Tähän lisättäköön, että IC-junan leikkivaunu pitää toki kirkkaasti ykköstilansa lapsiperheen pitkän matkan liikkumavälineenä.