Puolison koti-isäblogi hiljeni tänään tyylikkäästi. Taidanpa ottaa vaarin suoraselkäisestä toiminnasta ja sulkea tämänkin hiljenneen huoneen oven.
Keväällä on tapahtunut kaikenlaisia mullistuksia, joista suurin lienee edessä häämöttävä työpaikan vaihto. Ensi syksynä odotettavissa on melkoista vääntöä sekä päälle että työpaikan, päiväkodin ja kodin väliä ravaavalle ruumillekin. Onneksi sitä syksyä edeltää kesä!
Kesäfiiliksiin pääsimme jo kivasti sukulomalla Toscanassa. Aurinko, ruoka, viini, jäätelö, uinti, maisemat, pihalla kasvavat rosmariinipensaat, vipeltävät liskot, hyvä kirja (Hilary Mantel: Wolf Hall). Ja auttavat lastenhoito- ja kokkauskädet. Hyvä loma! Talon vuokraaminen on oiva tapa tutustua lääniin ja jos on isommalla porukalla liikkellä, voin ihan vilpittömästi suositella Villa Olivia.
Hilasimme kuukausittaiset hiilidioksidipäästömme vielä vähän korkeammalle tasolle lentämällä jo viikon kuluttua häihin Hollantiin. Ilman lapsia matkustaminen on taivaallista. Ja uskoisin, että lastenkin mielestä oli kivempaa olla mummulassa yökylässä kuin lentokentällä jonottamassa. Häät olivat mahtavat ja oli kivaa pitkästä aikaa tutustua uusiin ulkomaaneläviin - ihan kuin opiskeluaikoina, voi nostalgiaa!
Vielä on kesää jäljellä (jäihän soimaan päähän, tuo valloittavan mollivoittoinen melodia?), ja kesällä ryhdyn kaivautumaan sosiaaliseen mediaan määrätietoisin kourin. Tulevaisuus siis näyttäköön, missä tuutissa seuraavaksi kirjoittelen ja mitä!
Ilmainen vinkki: Jos kesällä on kurja sää, niin vetäydy telkun ääreen ja katso Solsidania. Kanon!
maanantai 6. kesäkuuta 2011
tiistai 17. toukokuuta 2011
Anglosaksofonittomat viisut?
Seurasin tänä vuonna Euroviisuja ilman ääntä, sillä satuin olemaan baarissa. Alakerrassa olisi ollut töllö ihan äänen kanssa tarjolla, mutta tärkeämpää oli tutustua uusiin ihmisiin. Seurueessamme oli mm. tyttö, jonka vanhemmat olivat lähtöisin Skotlannista, muuttaneet sieltä Etelä-Afrikkaan ja viimein tytön ollessa teini-ikäinen, Uuteen-Seelantiin. Moinen Commonwealth-hyppely teki vaikutuksen. Tällä hetkellä tyttö asuu Lontoossa.
Vaikka viisuissa huomio kiinnittyi äänettömyyden takia lähinnä esiintyjien vaatteisiin, saattoi laulujen nimistä päätellä kielen. Englanniksi tunnuttiin vetävän, aina meidän paratiisi-oskaria myöten. Kyllä ennen vanhaan vaan laulettiin ihan omilla kielillä..Vanhat säännöt tukivat kyllä jotenkin paremmin kansainvälistä tunnelmaa.
Joku vuosihan voisi olla vaikka erityinen multikielivuosi, jolloin englanninkieliset maatkaan eivät saisi hoilata englanniksi. Briteistäkin löytyy esim. gaelin kieli ja Irlannista iiri, joilla vielä voisi ottaa osaa.
No joo, kyllä se vaan on kätevää, että pystyy haastelemaan yleisenglannilla. Viikonlopun aikanakin olisi jäänyt monta mielenkiintoista tuttua ja juttua vaille! Esimerkiksi venäjä ja espanja kun vielä uupuvat kielivarannoista.
Vaikka viisuissa huomio kiinnittyi äänettömyyden takia lähinnä esiintyjien vaatteisiin, saattoi laulujen nimistä päätellä kielen. Englanniksi tunnuttiin vetävän, aina meidän paratiisi-oskaria myöten. Kyllä ennen vanhaan vaan laulettiin ihan omilla kielillä..Vanhat säännöt tukivat kyllä jotenkin paremmin kansainvälistä tunnelmaa.
Joku vuosihan voisi olla vaikka erityinen multikielivuosi, jolloin englanninkieliset maatkaan eivät saisi hoilata englanniksi. Briteistäkin löytyy esim. gaelin kieli ja Irlannista iiri, joilla vielä voisi ottaa osaa.
No joo, kyllä se vaan on kätevää, että pystyy haastelemaan yleisenglannilla. Viikonlopun aikanakin olisi jäänyt monta mielenkiintoista tuttua ja juttua vaille! Esimerkiksi venäjä ja espanja kun vielä uupuvat kielivarannoista.
torstai 12. toukokuuta 2011
Lihaa kurittamassa
Mikä seisahtunut blogi! No, ei vielä luovuteta. Viime kuukausina olen saanut työmatkapyöräilyn kivasti alkuun. Kannatti selvästi harjoittaa pään sisäistä tsemppausta heti vuoden alusta. Reittini varrelle sattuu metsää, merta ja cityä. Ja mikä tärkeintä, sopivasti nousuja ja laskuja. Hyvän reitin merkki on se, ettei vielä useammankaan kerran jälkeen osaa sanoa, kumpaan suuntaan reitti on rankempi.
12 kilometriä taittuu suunnilleen aikaan 40 minuuttia, eli aika tarkkaan samassa ajassa kuin bussilla. Ihan joka päivä en pyöräile, ettei homma ala maistua puulta (no okei, ja koska aina en vaan saa piestyä itseäni satulaan). Pyöräilystä voisi listata vaikka kuinka monta hyvää puolta. Huono puoli taas on se, että kirjojen lukemiseen ei tahdo löytyä aikaa. 40 minuutissa ehtii bussissa lukea monta sivua.
Vielä pitäisi hommata vähän virtaviivaisempia asusteita, jotka myös kuivahtaisivat työpäivän aikana eivätkä näyttäisi ihan kamalilta. Menopelini on trendikkään sporttinen ja valkoinen, siihen saumattomasti sopii myös uudenkarhea valkoinen kypäräni. Kaikki siinä välissä onkin sitten vähän sitä torimummo-osastoa. Ja näin ollen olikin pari viikkoa sitten aikamoinen järkytys, kun huomasin puhtaan työpaidan jääneen kotiin.. onneksi työkaverilla oli varapaita, enkä joutunut kärsimään koko päivää esim. pelkässä neuletakissa. Housujen jääminen olisi kyllä ollut ehkä vieläkin tuskaisempi tilanne!
12 kilometriä taittuu suunnilleen aikaan 40 minuuttia, eli aika tarkkaan samassa ajassa kuin bussilla. Ihan joka päivä en pyöräile, ettei homma ala maistua puulta (no okei, ja koska aina en vaan saa piestyä itseäni satulaan). Pyöräilystä voisi listata vaikka kuinka monta hyvää puolta. Huono puoli taas on se, että kirjojen lukemiseen ei tahdo löytyä aikaa. 40 minuutissa ehtii bussissa lukea monta sivua.
Vielä pitäisi hommata vähän virtaviivaisempia asusteita, jotka myös kuivahtaisivat työpäivän aikana eivätkä näyttäisi ihan kamalilta. Menopelini on trendikkään sporttinen ja valkoinen, siihen saumattomasti sopii myös uudenkarhea valkoinen kypäräni. Kaikki siinä välissä onkin sitten vähän sitä torimummo-osastoa. Ja näin ollen olikin pari viikkoa sitten aikamoinen järkytys, kun huomasin puhtaan työpaidan jääneen kotiin.. onneksi työkaverilla oli varapaita, enkä joutunut kärsimään koko päivää esim. pelkässä neuletakissa. Housujen jääminen olisi kyllä ollut ehkä vieläkin tuskaisempi tilanne!
torstai 14. huhtikuuta 2011
Tuokkonen naiseen
Hyvä että ovat pajunkissat saaneet turkkinsa suittua kun allekirjoittanut on jo vetänyt mämmiöverit. Ja pääsiäiseen tuntuu aina vaan olevan viikkoja aikaa! Esikoinen vaati yhdessä rintamassa kanssani mämmilootan ostoa jo vähän etukäteen, mutta saatuaan nokareen eteensä tyytyi lähinnä kieputtamaan siitä lusikalla hauskoja kuvioita.
Kuopuskin tulkitsi tuotteen elintarvikkeeksi ja ruinasi sitä ihan tottumuksesta. Maistiainen sai kuitenkin pienen suun vääntymään ja etusormi tuli nopeasti apuun ronkkimaan mokoman kuonan kieleltä. Niinpä jäin yksin mämmini kanssa. Mies oli irtisanoutunut varaslähdöstä, yksi kupillinen pääsiäispäivänä kuulemma on sopiva vuosiannos.
Hetken leikittelin ajatuksella tehdä vähän mämmivertailua. Saarioinen vai kymppimämmi, ehkä sokeriton luomuversio? Mutta yhteen tuokkoseen on nyt tuhrattu viikko ja mämmin aromi alkaa jo lievästi sanottuna tympiä. Joten ehkäpä vertailua on tehtävä pidemmällä aikajänteellä: Muistelen, että viimevuotinen kymppimämmi oli ehkä parempaa kuin tämänvuotinen Saarioinen...No, tärkeintä on lorauttaa päälle vaniljakastiketta, nam.
Kuopuskin tulkitsi tuotteen elintarvikkeeksi ja ruinasi sitä ihan tottumuksesta. Maistiainen sai kuitenkin pienen suun vääntymään ja etusormi tuli nopeasti apuun ronkkimaan mokoman kuonan kieleltä. Niinpä jäin yksin mämmini kanssa. Mies oli irtisanoutunut varaslähdöstä, yksi kupillinen pääsiäispäivänä kuulemma on sopiva vuosiannos.
Hetken leikittelin ajatuksella tehdä vähän mämmivertailua. Saarioinen vai kymppimämmi, ehkä sokeriton luomuversio? Mutta yhteen tuokkoseen on nyt tuhrattu viikko ja mämmin aromi alkaa jo lievästi sanottuna tympiä. Joten ehkäpä vertailua on tehtävä pidemmällä aikajänteellä: Muistelen, että viimevuotinen kymppimämmi oli ehkä parempaa kuin tämänvuotinen Saarioinen...No, tärkeintä on lorauttaa päälle vaniljakastiketta, nam.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Raiteilla, jalaksilla ja lihaksilla
Hyvästä palvelusta ei mielestäni voi koskaan kirjoittaa liikaa. Viimeisimmät iloiset ilmeet tarjosivat VR sekä Levi-tunturin asiakaspalvelijat.
Suuntasimme tuttujen mökille Leville koko nelihenkisen perheen voimin. Lähinnä ekologisista syistä liikennevälineeksi valikoitui yöjuna. Junaliput hoituivat käden käänteessä puhelimitse ja ne sai lunastaa lähimmältä R-kioskilta. Puskaradion kautta kuulimme vasta pari päivää ennen lähtöä, että makuuvaunun alasänkyyn on tilattavissa ns. lapsiverkko. Tietoa kyseisestä turvavälineestä en VR:n sivuilta onnistunut löytämään, mutta puhelimen kilaus riitti. Löysimme verkon paikoiltaan hytistämme ja lapset pysyivät sängyllä koko yön, vaikka pyörivätkin unissaan melkoisesti. Kätevä värkki ja ihan ilman mitään lisämaksuja.
Lasten kanssa junailu ei oikein kestä kauhean suurta tavaramäärää. Murtsikkasukset ja ison kassin monoja saimme kavereiden matkaan, jotka saapuivat paikalle autojunalla. Nuorimmaisen matkasängyn taas vuokrasimme Levin Lastenmaasta (35 e/viikko), josta saimme kaupan päälle myös petivaatteet, kun keksimme niitä kysyä. Lakanat ja pyyhkeet pakkasimme aluksi matkalaukkuun, mutta havaittuamme, ettei sinne sitten muuta enää mahtunutkaan, päätimme vuokrata nekin Leviltä. Hinta ei ollut kummoinen ja toimitus hoitui sutjakkaasti. Turisti lompakkoineen tuntui kyllä olevan Levillä ihan kunkku - näinköhän olisimme saaneet vaikka lapsetkin vuokrattua paikan päältä...!
Kavereiden autosta ja paikallisista taksiyrittäjistä sai kätevästi apua kauppareissuille ja muuhunkin suhailuun, mutta kulkuvälineistä osoittautui potkukelkka kyllä ihan ykköseksi. Puolitoistavuotiaan kuopuksenkin sai kätevästi pysymään kyydissä, kun otti avuksi kankaisen Känguru-matkasyöttötuolin.
Vaikka olenkin murtomaahiihdon suuri ystävä, päätin antaa laskettelulle mahdollisuuden. Kaksikymmentä vuotta olikin kivasti vierähtänyt edelliskerrasta. Kaksi kertaa kolme tuntia mäessä oli kuntotasolleni jo aikalailla täysi setti. Enkä kyllä vieläkään voi väittää aidosti nauttivani vauhdin hurmasta, vaikka paikka paikoin olikin ihan hyvä meno. Meistä kuulemma tulee sellainen alati ruskettunut lasketteleva perhe, nyt kun esikoinenkin on jo mäessä käytetty. Saapa nähdä!
Suuntasimme tuttujen mökille Leville koko nelihenkisen perheen voimin. Lähinnä ekologisista syistä liikennevälineeksi valikoitui yöjuna. Junaliput hoituivat käden käänteessä puhelimitse ja ne sai lunastaa lähimmältä R-kioskilta. Puskaradion kautta kuulimme vasta pari päivää ennen lähtöä, että makuuvaunun alasänkyyn on tilattavissa ns. lapsiverkko. Tietoa kyseisestä turvavälineestä en VR:n sivuilta onnistunut löytämään, mutta puhelimen kilaus riitti. Löysimme verkon paikoiltaan hytistämme ja lapset pysyivät sängyllä koko yön, vaikka pyörivätkin unissaan melkoisesti. Kätevä värkki ja ihan ilman mitään lisämaksuja.
Lasten kanssa junailu ei oikein kestä kauhean suurta tavaramäärää. Murtsikkasukset ja ison kassin monoja saimme kavereiden matkaan, jotka saapuivat paikalle autojunalla. Nuorimmaisen matkasängyn taas vuokrasimme Levin Lastenmaasta (35 e/viikko), josta saimme kaupan päälle myös petivaatteet, kun keksimme niitä kysyä. Lakanat ja pyyhkeet pakkasimme aluksi matkalaukkuun, mutta havaittuamme, ettei sinne sitten muuta enää mahtunutkaan, päätimme vuokrata nekin Leviltä. Hinta ei ollut kummoinen ja toimitus hoitui sutjakkaasti. Turisti lompakkoineen tuntui kyllä olevan Levillä ihan kunkku - näinköhän olisimme saaneet vaikka lapsetkin vuokrattua paikan päältä...!
Kavereiden autosta ja paikallisista taksiyrittäjistä sai kätevästi apua kauppareissuille ja muuhunkin suhailuun, mutta kulkuvälineistä osoittautui potkukelkka kyllä ihan ykköseksi. Puolitoistavuotiaan kuopuksenkin sai kätevästi pysymään kyydissä, kun otti avuksi kankaisen Känguru-matkasyöttötuolin.
Vaikka olenkin murtomaahiihdon suuri ystävä, päätin antaa laskettelulle mahdollisuuden. Kaksikymmentä vuotta olikin kivasti vierähtänyt edelliskerrasta. Kaksi kertaa kolme tuntia mäessä oli kuntotasolleni jo aikalailla täysi setti. Enkä kyllä vieläkään voi väittää aidosti nauttivani vauhdin hurmasta, vaikka paikka paikoin olikin ihan hyvä meno. Meistä kuulemma tulee sellainen alati ruskettunut lasketteleva perhe, nyt kun esikoinenkin on jo mäessä käytetty. Saapa nähdä!
torstai 10. maaliskuuta 2011
Kupoliefekti
Tiina Lymi kirjoitti taannoin Hesarin "Minä rakastan" -palstalla rakastavansa "silmiä jotka osuvat omiin silmiini". Kolumnissa Lymi kuvaili sitä fiilistä, joka syntyy vaikka kun metro jää jumiin sen verran pitkäksi aikaa, että toisilleen vieraat ihmiset ryhtyvät juttelemaan toisilleen. Hetkeksi jokaisen henkilökohtainen kupla poksahtaa ja väki muodostaa pienen yhteisön.
Tunnistin itseni Lymin kirjoituksessa, minäkin pidän ihmisistä. Juttu tuli mieleen taas tänään Kampin metron portaissa. Portaat eivät jumiutuneet, mutta niissä esiintyy sama kupoliefekti kuin Kluuvin Fazerilla: kun nousee toista reunaa ylöspäin voi kuulla käytävän toista reunaa alas liukuvien keskustelut kristallinkirkkaasti. Kännykkäkommenteista tulee huvittavia, ihan kuin tuokin puhuisi minulle! Vinkki vaan, ei kannata kovin henkilökohtaisia kuiskia siellä.
Äitiyslomalta töihin palaamisen ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluu ihmismereen sukeltaminen. Kotiympäristössäkin tietysti näkee väkeä, mutta silloin katse on yleensa polven korkeudella, jossain lasten suunnalla. Työmatkalla katse taitaa olla enimmäkseen kirjassa, mutta kun sen nostaa, näkee kaikenlaisia mielenkiintoisia tyyppejä! Ja välillä myös kuulee kummia.
Tunnistin itseni Lymin kirjoituksessa, minäkin pidän ihmisistä. Juttu tuli mieleen taas tänään Kampin metron portaissa. Portaat eivät jumiutuneet, mutta niissä esiintyy sama kupoliefekti kuin Kluuvin Fazerilla: kun nousee toista reunaa ylöspäin voi kuulla käytävän toista reunaa alas liukuvien keskustelut kristallinkirkkaasti. Kännykkäkommenteista tulee huvittavia, ihan kuin tuokin puhuisi minulle! Vinkki vaan, ei kannata kovin henkilökohtaisia kuiskia siellä.
Äitiyslomalta töihin palaamisen ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluu ihmismereen sukeltaminen. Kotiympäristössäkin tietysti näkee väkeä, mutta silloin katse on yleensa polven korkeudella, jossain lasten suunnalla. Työmatkalla katse taitaa olla enimmäkseen kirjassa, mutta kun sen nostaa, näkee kaikenlaisia mielenkiintoisia tyyppejä! Ja välillä myös kuulee kummia.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Farmarein uusi elämä
Ompelukone pääsi pitkästä aikaa pimeästä komerostaan päivänvaloon. Sen sijaan, että olisin lähtenyt kaupoille etsimään farkkuhametta (josta jo pitkään olen unelmoinut), väkersinkin sellaisen ihan ite.
Tummiin lempifarkkuihini oli kulunut sisäreiden puolelle pieni reikä. Tuntui kurjalta hylätä niitä kylmästi moisen kuluman takia, kun jäljellä oli kuitenkin vielä 99 prosenttisesti ehjät housut. Käytin suunnittelutyöhön parisen minuuttia (tai sekuntia), saksin fareista yläosan talteen ja pilkoin molemmat lahkeet kahteen osaan.
Sitten asettelin, harsin harsimasta päästyäni (äiti on varmaan ylpeä, yleensä kärsivällisyyteni riittää parin nuppineulan pistelyyn!), asettelin jälleen ja lopulta tuloksena oli tekele, jonka tikkasin kasaan ompelukoneella. Farkkuneula oli tässä hommassa ihan ehdoton. Muodin huipulle kun tietysti pyrin, oli suurena visionani yhtenäinen farkkujen vanhasta, tikatusta sisäsaumasta tehty etu- ja takasauma. Idea oli todellakin vähän turhan kunnianhimoinen.
Vähän ehkä vinksahtanut yksilö, mutta hameeksi tunnistaa. "Casual" voisi olla sopiva farkkugenre...Hukkapalojakin jäi vain kourallinen, eli tässä todella vanhasta tuli tehokkaasti uutta. Itse tehdystä tulee muutenkin hyvä fiilis, mutta tällaisesta kierrätyskivasta vielä parempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)